Keskivaikea

Tämä ei ole avunpyyntö, ei huomion tai säälin hakua. Tällä hetkellä tämä on itselleni paras tapa "coupata" jokapäiväisen elämäni kanssa sen lisäksi, että puhun ystävilleni ja kuuntelen Scandinavian Music Groupia.


alusta

Olen keskivaikeasti masentunut sekä määrittelemättömän ahdistuneisuushäiriön sairastaja. Noin, nyt se on sanottu. Totta puhuakseni, olen halunnut kertoa tästä jo pitkään ja tietysti elämäni tärkeimmät ihmiset ovat tietäneet jo alusta saakka. Tulin kuitenkin siihen tulokseen ystäväni kanssa keskusteltuani, että mielenterveysongelmat ovat itselleni niin arkipäivää, että voin myöntää kenelle tahansa kärsiväni niistä. 

Muistan kirjoittaneeni tännekin viime syksyn koulun aloituksesta ja siitä, kuinka valtavan onnellinen olin. En valehdellut! Olin aivan tavattoman onnellinen uusista ihanista ihmisistä, omasta kodista ja valloittavasta kaupungista. Veikkaan kuitenkin jälkikäteen olleeni järkyttävän stressaantunut jo ylioppilaskirjoituksista saakka ja lisää stressinaiheita tuli joka päivä lisää. 

Ja niinpä: syksyllä minulla oli opintoja aivan liikaa omaan stressinsietokykyyn ja toleranssiin nähden, joka alkoi näkyä yhä lisääntyvinä, kummallisina kokemisen oireina, joihin kuului epätodellisuuden tuntua ja lieviä aistiharhoja. Epätodellisesta olosta tuli syksyllä pian jokapäiväistä ja otin yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon. Pääsin puhumaan terveydenhuoltajan kanssa ja sain ajan psykologille tammikuun lopulle, johon tuntui olevan ikuisuus.

Marraskuun lopulla sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen koulun kuoronjohtokurssilla ja jäin sairaslomalle vuoden loppuun saakka. Sittemmin pääsin psykologille ja yleislääkärille ja jäin uudestaan sairaslomalle helmikuussa masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden takia. Olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti YTHS:n psykologilla sekä muutamia kertoja psykiatrilla, joka on diagnosoinut minulle alussa mainitsemani taudinkuvat.

Nyt kesälomalla kun on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihanaa ja kamalaa, olen ehtinyt pohtia elämääni ja tilannettani syvemminkin ja oivaltanut, että ehkä mielenterveysongelmani eivät olekaan tehneet ensiesiintymistään vasta vajaa vuosi sitten, vaan jo kauan sitten, ehkä yläasteella. Todennäköisesti olin silloinkin jo hieman masentunut, mutta en ollut osannut ajatella kuin vain olevani luonteeltani saamaton, laiska tai "tällainen". Oivalluksen myötä olen oppinut itsestäni paljon uutta sekä ymmärtänyt paremmin omaa menneisyyttäni.

välihuomio

Tätä tekstiä on todella vaikea kirjoittaa, sillä en oikein tiedä, mistä näkökulmasta kertoisin asiasta. Masennuksen takia olen väsynyt ja keskittymiskykyni on lähes olematon, mikä ei ymmärrettävästikään helpota pitkäjänteistä työskentelyä tai tekstin kirjoittamista. Se selittää osaltaan, miksi blogini on elänyt hiljaiseloa (suurta osaa näyttelee myös tavallinen kunnon laiskuus ja intohimon puute kirjoittamista kohtaan, sekä aiheiden vähyys). 

Punainen lankani on kenties se, kuinka ihmeellisen vaikea viimeinen vuosi on minulle ollut. Olen toisaalta pystynyt vihdoin myöntämään itselleni ja muille, että se mitä ja miten koen, on sairauden aiheuttamaa eikä puutteita tai vikoja luonteessani, kuten uskottelin itselleni nuorempana. Voin olla myös onnellinen siitä, että siitä lähtien kun tiedostin painivani "oikeiden" ongelmien kanssa, olen kyennyt puhumaan niistä avoimesti läheisimmille ystävilleni ja perheenjäsenilleni. Päivittäin kuitenkin pyörittelen mielessäni myös sellaisia asioita, joita en uskalla sanoa ääneen.

Olen kokenut hyviä ja huonompia kausia, viimeisin hyvä kausi kesti miltei koko heinäkuun ja siihen vaikutti ehdottomasti rakas koirani Touko, josta olen kiitollisempi kuin ikinä. Touko on nyt jo 13-viikkoinen, ja kun uuden pennun huuma on pikku hiljaa laantunut, paha olo hiipi taas niskavilloista koko kehon laajuiseksi varjoksi. Nyt elän taas huonoa kautta masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa ja jokainen päivä on raskas, vaikka mitään erityisempiä ohjelmanumeroita ei olisikaan. Tällä hetkellä eniten pelottaa, miten yliopistourani käy, jos en olekaan kykenevä opiskelemaan. Toki minulla on varasuunnitelmia, jos yliopisto ei olekaan tätä hetkeä varten, mutta niihin sisältyy isoja elämänmuutoksia, mistä en ole tällä hetkellä kovinkaan innoissani. 

Kaikki järjestynee kyllä aikanaan, mutta tällä hetkellä olen hyvin hukassa. En osaa varmasti sanoa, missä tulen olemaan kolmen kuukauden päästä, saati mitä silloin teen. Yritän kuitenkin pysyä elämäniloisena, sillä mitä muuta vaihtoehtoa minulle jää?

You carry a large burden. You are not the burden.

– @rubyetc_

minua pelottaa syksy

sen pimeys

miten selviän talvesta

tunnen kuolevani

ajatuksissani kaikki loppuu ennen kevättä

mutta en halua kuolla

vastoinkäymiseni ovat isoja

ja pieniä

kaikki yhtä painavia ja raskaita

pystynkö koskaan tekemään mitään

olemaan se, josta olen haaveillut

äiti ja opettaja ja ihana ystävä monelle

Tällä hetkellä elämäni on lähinnä selviytymistä: ystäviin, koiraan ja musiikkiin tukeutumista, psykologille purkautumista ja rahanmenoa. Pystyn pitämään huolta itsestäni ja Toukosta, siitä ei ole kyse. Pääsen ylös sängystä ja jaksan poistua kotoa ja tehdä ruokaa. Tällä hetkellä kaikkeen siihen vain menee enemmän energiaa, ja joskus toivon mielessäni kaiken loppuvan. Elämäni on kuitenkin suhteellisen hyvässä kunnossa, on itsenäisyys, oma asunto, koira, opiskelupaikka ja kaikki.

Siinäpä se, kaikessa sekavuudessaan.