Tämä on vasta alkua

En ole pitkään aikaan päivittänyt tänne taas mitään, mutta kuultuanne (tai, no, luettuanne), mitä elämässäni on viime aikoina tapahtunut, ymmärtänette varmasti, miksi olen ollut täällä niin inaktiivinen.

Kesä meni niin että hujahti, ja niinhän ajalla on tapana tehdä, hujahtaa, kun edessä on iso muutos. Kesäkuussa Kööpenhaminassa lomaillessani sain tietää, että pääsen opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon luokanopettajaksi, jee! Jo tästä voin olla todellakin ylpeä, ja kiitollinenkin, että pääsin suoraan lukiosta yliopistoon, sillä sekään ei ole itsestäänselvyys. Minustako yliopisto-opiskelija? Kyllä vain! Tosin, ennen kuin sain tietää yliopiston opiskelupaikasta, sain tietää päässeeni myös Tampereen konservatorioon laulua opiskelemaan. Vähän pienempi jee, mutta sitäkin voin myhäillä mielessäni ja nauttia yliopistosta.

Toinen iso juttu, mikä selvisi aika piakkoin opiskelupaikan varmistumisen jälkeen, oli oman asunnon saaminen. Sain kahden hengen solusta kämpän KOASin kautta, ja etukäteen soluasuminen vähän jännittikin. Millainen kämppikseni tulisi olemaan? Osaanko asua omillani? Huolenaiheet osoittautuivat kaikin puolin turhiksi. Kämppikseni on mukava, siisti, hiljainen ja pari vuotta itseäni vanhempi opiskelijatyttö. Tulemme hyvin toimeen, vaikkei meistä välttämättä ylimpiä ystäviä tulisikaan. Pidämme yhteisistä tiloista hyvää huolta ja annamme toisillemme tilaa elää, sekä vaihdamme muutamat sanat kun olemme samassa tilassa. Oikein toimiva systeemi. Lisäksi hän tekee tosi hyvän tuoksuista ruokaa!

Parasta "yksin"asumisessa on ollut vapaus tehdä asiat juuri omalla tavalla ja omalla aikataululla, ja olen selvinnyt ainakin tähän asti oikein mainiosti. Kukapa olisi arvannut, että pyykinpesu ja vessan siivous olisivat ihan kivoja juttuja! En oikeastaan edes kaipaa takaisin kotikotiin, kun asiat ovat täällä Jyväskylässä menneet niin mallikkaasti. Tietysti kaipaan kavereitani ja Maisaa, omaa kissaani, mutta onneksi vanhemmat pitävät huolen, että saan säännöllisesti kuvia ja videoita siitä. Kavereidenkin kanssa olemme tiiviisti tekemisissä erilaisten sosiaalisten medioiden kautta, joten heidän olemassaolonsa ei tunnu liian kaukaiselta sekään.

Kaikkein jännittävin osuus, eli koulu, alkoi virallisesti tiistaina 29.8., mutta tuutorimme järjestivät meille pienen yhdessäoloillan jo maanantaille. Koulukaverini ovat aivan uskomattoman ihanaa porukkaa, enkä voisi olla iloisempi, että olen ympäröity näin loistavilla ihmisillä. Jo ensimmäisellä viikolla yhteishenki oli käsin kosketeltavaa ja ainakin itselläni on hyvin viihtyisää kaikkien uusien ihmisten keskellä. 

Näihin kahteen ensimmäiseen opiskeluviikkoon on mahtunut paljon ohjelmaa (lue: kaikkea muuta kuin opiskelua). Avajaisbileitä käden jokaiselle sormelle, illanistujaisia, infotilaisuuksia, avajaismessut, fuksimökki (ei siitä sen enempää), muutama luento, nuuskintaa niin kirjaimellisesti kuin muillakin tavoilla, paljon uusia someyhteyksiä, Semmareiden keikka, paljon syömistä, norsufutisturnaus ja muutama muukin asia. Olen myös nauranut, jännittänyt ja nauttinut enemmän, kuin olen tiennyt olevan mahdollista. Olen täällä näiden ihmisten ja tapahtumien kanssa todella onnellinen.

Mitä jännittämiseen tulee, ilmoittauduin ennen koulun alkua musiikin pitkän sivuaineen perus- ja aineopintojen pääsykokeisiin tavallaan hetken mielijohteesta, mutta ihan tosissani. Siitä asti, kun tajusin kuuluvani opetusalalle lasten pariin, olen halunnut pystyä yhdistämään musiikin siihen niin tiivisti, kuin suinkaan mahdollista. Olen itse käynyt musiikkiluokan, ja haluan tarjota samanlaisen elämyksen muillekin. Nämä opinnot, joihin hain, antaisivat minulle pätevyyden toimia musiikinopettajana peruskoulussa. 

Pääsykokeissa piti antaa näytteet sekä kitaralla, pianolla, vapaavalintaisella kolmannella soittimella että laululla. Päätin esittää pianolla Hayo Miyazakin animaatioelokuva Liikkuvan Linnan teemasta oma sovitukseni, kitaralla (omaa lauluani soinnuilla säestäen) Lintu lensi oksalle, nokkahuilulla The Beatlesin Hey Jude sekä laulaen West Side Storysta tuttu I Feel Pretty. Bonusohjelmanumerona esitin myös itselleni erittäin rakkaan Whitney Houstonin Saving All My Loven, ja omasta mielestäni koko koe meni hyvin. Kokeeseen kuului myös säestystehtävä pianolla, joka sekin meni hyvin, kiitos nuotinlukutaidon. Ajattelin heti esiintymisen jälkeen, että vaikken pääsisikään, voisin silti olla ylpeä itsestäni, ja palkitsinkin itseni kotiin tilatulla (aivan tajuttoman hyvällä) pizzalla ja elokuvalla.

Onneksi hain, sillä minut sitten ihan oikeasti valittiin, musiikin pitkää sivuainetta opiskelemaan! Olo ei tunnu vieläkään oikein todelliselta. Samalla pelottaa, mutta en malta odottaa kitaratunteja ja kaikkea! Yliopistouran urkenemisen jälkeen tämä on ehdottomasti paras asia, joka elämässäni on tapahtunut. Sen kunniaksi päätin olla laittamatta eilen herätystä tälle aamulle ja menin jo ennen yhdeksää nukkumaan.

Pitkät yöunet ovat, ainakin toistaiseksi, olleet harvinainen luksus. Toisaalta yliopistoelämä ja -juhlinta ajoittuvat aika lailla pelkästään viikolle ja arkipäiville, joten viikonloppuisin on aikaa hoitaa taas itseään ja käydä vaikka kotikotona. Tämän tietäen, voitte olla varmoja kun kerron, että viimeöiset reilut kolmentoista tunnin yöunet tuntuivat niiiin oikeutetuilta. Ja kyllähän sitä välillä pitääkin muistaa myös levätä, sillä kuten annoin ilmi, nämä kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet lievästi sanottuna hektistä aikaa.

Vaikka nyt jo tuntuu, että kesän jälkeen on tapahtunut ihan hirveästi, niin tämähän on kaikki vasta alkua, enkä millään malta odottaa, mitä kaikkea Jyväskylällä on minulle tarjottavana. Siihen asti, nyt naatitaan!

Läsnä

Ihmisen pitäisi tehdä epätavallisia asioita. Ajatus kävi mielessäni, kun astuin järvestä rantahiekalle noin kymmenminuuttisen mindfulness-session jälkeen. Niille, jotka eivät tiedä mitä on mindfulness, kopioin tähän Wikipedian kertoman.

"Tietoisuustaito, myös tietoisuustaidot, tietoinen läsnäolo, hyväksyvä tietoinen läsnäolo tai mindfulness, tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja tietoisuutta mielen tuottamista kokemuksista ja tulkinnoista; mielen tyynnyttämistä ja kehon omien kokemusten uteliasta ja hyväksyvää havainnointia; oman olon kuuntelemista. Tietoisuustaitojen tausta on buddhalaisuudessa, ja länsimaissa niitä on sovellettu 1970-luvulta alkaen esimerkiksi hoitotyössä, urheiluvalmennuksessa ja työelämässä."

Periaatteessa mindfulness on siis läsnäolon harjoittelua ja siitä nauttimista. Minun tapani harjoittaa mindfulnessia järvessä oli itselleni erittäin kiehtova kokemus; seisoin järvessä vettä lanteille asti ja pidin otsaani veden alla niin, että silmäni jäivät veden alle, mutta pystyin hengittämään nenän kautta ja kuulemaan ympärilläni tapahtuvat asiat. 

Siinä seistessäni selkä taipuneena tunnustelin varpaitani vasten järven hiekkaa, kuuntelin lintujen satunnaista laulua ja muita, etäisiä uimareita. Oli kuitenkin rauhallinen arki-ilta, joten sain olla suhteellisen rauhassa. Järvi oli tyyni kuin peili, ja sain tuntea veden pintajännitteen rauhassa pääni ympärillä ja käsieni alla, sillä pidin käsiäni veden pinnalla ikään kuin ne olisivat levänneet tasolla.

Läsnäolossa on jotakin maagista. Kymmeneen minuuttiin kykenin olemaan ajattelematta yhtään mitään senhetkisen olemukseni ulkopuolista asiaa. En ajatellut huomisen to do -listaa, en tulevaa ulkomaanmatkaa, en velvollisuuksia, en mitään. Olin täysin läsnä, kuin transsissa. Hetki oli mieletön, tietoisuuteni oli täysillä nykyhetkessä ja siihen liittyvissä tuntemuksissa, mutta kuitenkin olin jossain muualla. Läsnä. 

Nykyään ainakin itselleni läsnä oleminen on harvinaista ja epätavallista, sillä koko ajan mielessäni surraa jokin tehtävä tai tapahtunut asia, enkä osaa olla "paikoillani" hetkessä. En tiennyt edes kykeneväni noin syvään keskittymiseen. Kuitenkin pystyin siihen, ja oloni oli aivan uskomaton mindfulnessin päättymisen jälkeen, kun nostin pääni pois vedestä ja lähdin rantasaunaan. 

Henkilökohtaisesti

Itsensä rakastaminen on mutkikas juttu. Se on kamalan vaikeaa, ja toisaalta tuntuu, ettei meidän haluttaisi rakastavan itseämme. Milloin missäkin tulee vastaan esimerkiksi laihdutus- tai muita fyysisen parantelun vinkkejä, "Kuinka olla parempi ihminen" -artikkeleita ja ihan jo sekin, että jokainen mainoskuva on Photoshopin viimeistelemä, kertoo jotain siitä, mitä meidän haluttaisiin itsestämme tuntevan. 

Kun ei rakasta itseään, kokee riittämättömyyttä. Toisaalta, vaikka kokisikin useimmiten rakastavansa itseään, voi silti tulla hetkiä, joissa tuntee olonsa puutteelliseksi. Voikohan itseään edes rakastaa täysin?

Täydellinen ihminen on konsepti, joka on itsessään mahdottomuus. Täydellisiä ihmisiä ei ole. Milloin jokin asia on täydellinen? Ympyrä, se tuttu muoto, voi olla täydellinen. Kuitenkin, ihmiset ovat niin paljon enemmän kuin vain muotoja. Olemmehan elollisia olentoja, yksilöitä, persoonia, rooleja, organismeja, ääniä ja tunteita. Vaikka olemme kukin yksittäisiä asioita, olemme kokonaisuuksia, joista jokainen hieman erilainen. Miten tällaisesta ryhmästä, joista jokainen on elänyt hieman eri variaation hetkiä ja tunteita, voisi löytyä se Täydellinen Ihminen?

Epäilemättä hyvin, hyvin suuri osa ihmisistä kokee jossain elämänsä vaiheessa riittämättömyyttä, kun ei pystykään olemaan se oman elämänsä Täydellinen Ihminen. Meillä on tapana verrata itseämme muihin, mutta yleensä tämä vertailu koskee vain tiettyjä ominaisuuksia itsessämme ja muissa, tai vertailu on hyvin mustavalkoista. "Olen ihan hyvä jalkapallossa, mutta olen ruma." "Tuolla toisella on paremmat ihmissuhdetaidot, mutta sillä on kyllä oudot korvat."

Itsekin olen kokenut useasti riittämättömyyttä. Arkisissakin hetkissä, kun olen olettanut jonkun odottaneen minulta enemmän, kuin mihin olen pystynyt. Luultavasti olen kuitenkin itse odottanut itseltäni enemmän kuin mitä tiesin osaavani tai olevani. Viimeisimmät riittämättömyyden tunteet ovat tulleet, kun olen katsellut itseäni työntekijänä, opiskelijana, naisena ja ihan vain ihmisenä. Ei mitään pikkujuttuja, vaikka toisaalta kyseenalaistamiseni ei ole koskenut ihan koko ihmisyyttäni tai kykyjäni tehdä töitä, vaan pienempiä osa-alueita.

Tässä elämäni hetkessä koen kuitenkin yleisesti enemmänkin ylpeyttä itsestäni. Hitto, valmistuinhan lukiosta suunnitelmien mukaan JA pääsin toiseen vaiheeseen useaan hakukohteeseeni. JA olen käynyt töissä ja tulen käymäänkin. Hitto! Uskon, että myös pienillä saavutuksilla ja onnistumisilla on painoarvoa. Imuroin tänään. Olin kohtelias tuntemattomalle. Osasin arvostaa luonnon kauneutta. En heittänyt ruokaa roskiin!

Sikäli mikäli asiani ovat juuri tässä hetkessä oikein muikeasti, löydän silti itseni etsimästä niitä puutteita, vajavaisuuksia. Vaikka en haluaisikaan sitä myöntää, niin koen epävarmuutta paljonkin myös niistä "mun jutuista". Olenko tarpeeksi hyvä laulajana? Pitäisikö nyt sitten kuitenkin kasvattaa pitkät hiukset?

Ja kun olen tarpeeksi lyhyen aikaa ehtinyt miettiä epävarmuuden kohteita itsessäni, tunnen oloni typeräksi. Miten voinkaan olla niin vajaaälyinen, että koen epävarmuutta asioista, jotka tekevät minusta juuri minut! 

Työkeikoilla lyhyet hiukseni kyseenalaistetaan joka kerta, mutta yleisö on onneksi valmista kuuntelemaan ja laajentamaan maailmankuvaansa. Laulukeikoilla ihmiset yleensä taputtavat ja itselle tulee hyvä mieli. Minulla on mahamakkaroita ja pienet rinnat, joita en vaihtaisi mihinkään, en edes kahvipakettiin. En varsinkaan kahvipakettiin, sillä en juo kahvia.

Pohdin usein, että mikä ihme siinä on, kun kuvittelen joidenkin, minulle tuntemattomien tai tuttujenkin ihmisten pitävän minusta enemmän, jos olisin erilainen jollain tavalla. Varsinkaan asioissa, joihin en voi vaikuttaa. Varsinkin silloin, kun en itse lähtökohtaisesti olisi valmis muuttamaan itsessäni mitään juuri itseni takia. 

Mitä voisi sitten tehdä, ettei kokisi jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta? Ensinnäkin sanoisin, että älä kysy ihmiseltä, joka itsekin taistelee samojen asioiden kanssa päivittäin. Minähän vain vitsailen.

Itsetuntoa ei paranneta yhdessä yössä, se on selvä. Ai ei ollut? No nyt pitäisi olla. Itsetunto ei myöskään ole pysyvä asia, eli sitä ei maagisesti kovalla työllä muuteta niin, ettei sille sitten ikinä enää kävisi mitään, että kaikki olisi armasta auvoa maailman loppuun asti. Ehei. Itsetunnon parantamiseen ei myöskään ole mitään yhtä pesunkestävää kikkaa, joka toimisi kaikilla. Mutta pari vinkkiä ei koskaan satuta ketään, eihän? (Ei takuuvarmaa.)

Yllätys sinänsä, mutta itseään ei voi rakastaa kukaan muu kuin oma itse. Kukaan muu ei voi myöskään tehdä sitä rakastamisen työtä toisen puolesta. Joten kannattanee asennoitua niin, että tästä lähtee, nyt mennään, nyt rakastutaan oikein vuosisadan rakkaustarinan elkein. 

Pelkkä "minä sydän minä" -mantra ei kuitenkaan taida ihan toimia, vaan pitää ottaa ihokontakti. Mitä ne on ne asiat joita ei vielä rakasta? Onko se se tapa, jolla sulkee asiat sisään, ne kamalat varpaat vai se kykyjen puute? Paras ratkaisu on siihen tiettyyn ongelmaan suunnattu hoito. Miten varpaista voi tehdä vähemmän kamalat? Laita kynsilakkaa, pese varpaanvälit ja käytä kosteusvoidetta! Kykyjen puute? Hanki kykyjä! Kannattaa aloittaa pienestä, esimerkiksi sormivirkkaaminen on hyvä startti. Miten puuttua asioiden sisään sulkemiseen? Jätä ne sulkematta, kerro asioita itsestäsi, puhu ongelmistasi ja ajatuksistasi, pienin askelin.

Entä sitten "se joku" jolle kokee olevansa vastuussa itsestään? Höpsö, se olet sinä, ja vain ja ainoastaan sinä. Unohda valtamedia ja some ja muut, ala vastata toiminnastasi itsellesi. Kenet haluat pitää tyytyväisenä, sinut, vai konseptin, jolle et voi edes todistaa olevasi jotakin? Sitäpä minäkin. Ei kannata olla itselleen niin ankara. Sekin vielä, että kun täällä kaikilla on samanlaisia ongelmia, kannattaa oivaltaa, että muutkin voivat kamppailla samanlaisten ongelmien kanssa. Anna armoa itsesi lisäksi myös kanssaeläjillesi, näe heidänkin puolensa elämästä. Itsekin haluaisit varmasti tulla ymmärretyksi.

Täydellistä Ihmistä ei ole, mutta voit keskittyä kuvittelemaan olevasi oman elämäsi Täydellinen Ihminen. Mitä se täydellisyys oikein on? Ympyrä on täydellinen pyöreänä, ja vaikka tietysti sinäkin voit olla täydellinen pyöreänä, niin voisit keskittyä olemaan täydellinen epätäydellisenä. Aika täydellistä, vai mitä?

(Kirjoittajan huomio: Otin kirjoitukseeni mukaan vain tiettyjä näkökulmia, joten teksti voi siten vaikuttaa hieman yksipuoliselta, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Hitto!)

Väripilkku

Minun piti kirjoittaa tänään jokin syvällinen teksti viimeisimmistä elämäni tapahtumista, mutta rakentavaa tekstiä ei vain irtoa. Sen sijaan voin kertoa, kuinka iloinen olen kuvassa näkyvän huulipunan löytämisestä! Tarvitsin ylioppilasjuhlia varten jonkin väripilkun, sillä muu vaatetukseni asusteita myöten on hyvin neutraalin värinen. Minulla oli visio sopivasta sävystä Helsinkiin matkatessani, ja Sokokselta se löytyi, Macin huulipuna (153 Flirty Orange) ja huulikynä (005 Flirty Orange). En voisi olla tyytyväisempi.

Lista saavutuksista viimeisen puolen vuoden ajalta:

1. Ylioppilaskirjoitusten kaikista viidestä aineesta vähintään M

2. Musiikkidiplomista 5/5

3. Laulun D-kurssista (musiikkiopistotaso) 5/5

4. Pääsykokeista suoriuduttu (tuloksia odotellessa)

5. Kesä- ja keikkatöiden saaminen

Naisella kuuluu olla pitkät hiukset 2

Siili. Kun nousin kampaajan tuolista, hiukseni olivat pisimmillään kuusi millimetriä pitkiä. Minulla ei ole koskaan ollut näin lyhyitä hiuksia. Paitsi ehkä silloin, kun synnyin. Eikä ehkä silloinkaan.

En ole vähään aikaan tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi tai sensuelliksi. Leikkautin siilin uteliaisuudesta ja itsen toteuttamisen halusta.

Onpa tästä taloudellista ja ajallistakin hyötyä: hiusten laittamiseen ei mene ollenkaan aikaa (paitsi jos niitä unohtuu silittämään vartiksi). Sen lisäksi tämän mallin pito ei vaadi hiusvahaa tai -lakkaa eikä oikein shampootakaan. Kihartimeni jäi juuri turhaksi ja suoristusrautani oli valmiiksi rikki. Hiukseni ovat kuivat oikeastaan jo kun laitan suihkun pois päältä. Otsan iho saa taas hengittää. Entä ne huonot puolet?

Nada. Oman olemukseni kannalta sillä ei ole mitään väliä, minkä mittaiset hiukseni ovat, enkä myöskään jaksa uskoa, että esimerkiksi työhaussa hiukseni olisivat negatiivinen tekijä. Vanhempani eivät pidä näin lyhyistä hiuksista minulla, mutta he lupasivat pitää ajatuksensa ominaan, kunhan itse olen tyytyväinen. Isoveljeni halusivat kokeilla, miltä hiukseni tuntuivat. 

Muiden ihmisten mielestä olen rohkea, kun uskallan kokeilla erilaisia asioita. He ovat oikeassa. Vaatihan tämä rohkeutta siitä huolimatta, että olen halunnut tehdä tämän joskus, jo yläasteelta lähtien. Nyt koin, ettei mikään estä minua, ja ehkä ihan vain oikeasti halusin päästä hiuksistani eroon. 

Katsokaa kuvia tarkasti, jos haluatte nähdä miltä tyytyväisyys ja itsensä rakastaminen näyttää.

Naisella kuuluu olla pitkät hiukset

Pyrin kaikkien mahdollisuuksieni mukaan välttämään sellaisen väitteen käyttöä, kuin "naisen/miehen/kenenkään kuuluu olla asiaa x". En halua asettaa rajoja kenenkään, myöskään itseni, olemiselle. Tietysti omaan paljonkin mielipiteitä monista asioista, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä kenenkään muun olemassaolon kannalta. 

"Hiukset ovat naisen kruunu" ja muut vanhanaikaiset sanonnat ovat mielestäni lähinnä huvittavia, sillä en voisi vähempää välittää siitä, mikä on jonkun toisen mielipide siitä, miksikä päästäni kasvavat karvat minut määrittävät toisten silmissä. (Huh, mikä lause!) Onhan se nyt aika järjetöntä, että kehon tietyn alueen karvoituksen pituus mittaa feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Toisaalta, samaa voisimme kummastella värien puolesta; punainen tytöille ja sininen pojille. Miksi juuri hiukset? Ehkä siksi, että ne ovat ihmisen kaikista näkyvin karvoitus, toisin kuin vaikka sääri- tai kainalokarvat. Toisaalta, liittyyhän muihinkin kehon karvoihin sukupuolittuneisuutta. Miehet saavat rauhassa rehottaa sieltä sun täältä, mutta julkisuudessa, mainoksissa ja koulujen pukuhuoneissa naiset ovat karvattomia. Eikö meille tule sitten helpommin kylmä?

Minä pidän itsestäni lyhyillä hiuksilla. Koen oloni itsevarmaksi ja voin varmuudella vakuuttaa olevani nainen, niin isolla kuin pienelläkin alkukirjaimella (nainen kun ei ole erisnimi). Läheiseni eivät ole myöskään kaikonneet silloin, kun hiukseni ovat kadonneet kampaajan tuolin lähiympäristöön ja paitani kauluksen alle. Päin vastoin, muutamat ystäväni ovat sen sijaan maininneet, että lyhyet hiuksethan sopivatkin minulle paremmin! Toisaalta, sopivuus on mielipidekysymys, mutta en ole koskaan väittänyt vastaankaan.

Ihailen erästä naispuolista ystävääni, joka säännöllisesti kyllästyy hiuksiinsa ja ajelee ne pois. Monille ihmisille hiukset tuntuvat sydämen asialta. Niitä pitää vaalia, kasvattaa, hoitaa ja suojella. Mutta mikä olisikaan parempi tapa vaalia hiuksia, kuin leikkaamalla ne pois? En tiedä, liittyykö mainitsemani ystävän hiusten leikkaamiseen mitään sen ihmeempää kuin halu päästä pääkarvoista eroon, mutta liekö silläkään sen suurempaa merkitystä.

Asia, joka tulee esille säännöllisesti minun kanssani hiuksista puhuttaessa, on niiden kasvaminen. Jokaiselle, joka on joskus leikannut hiuksensa omalla mittakaavallaan lyhyiksi, on realisoitunut, että ne kasvavat aina takaisin. Hiukset kasvavat ja uusiutuvat jatkuvasti. Silti ihmisiä pelottaa mennä saksien alle. Miksi? Miksi hiukset kuitenkin nähdään uusiutumattomana luonnonvarana? Jonakin, jonka voi menettää, eikä saada sitten enää takaisin?

Julkisuuden henkilöistä muunmuassa Natalie Portman on puhunut siitä, kuinka vapauttavaa on elää lyhyillä hiuksilla: "Jokaisen naisen pitäisi kokea se ainakin kerran." Tiistain kampaajakäynnillä vakaasti päätimmekin luottokampaajani kanssa, että tämä nainen valmistuu ilman hiuksia. Nyt on kuitenkin nautittava näistä, hempeän vaaleanpunaisista hiuksista sen aikaa, että ne haalistuvat ja kasvavat ja aika on kypsä.