Maanantaina kirjoitin avoimen tekstin mielenterveysongelmistani ja niiden vaikutuksesta elämääni. Kirjoituksen valmistuttua ja sen julkaistuani tunsin helpotusta, sillä olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saanut luotua alusta loppuun pidemmänpuoleisen tekstin itse – asia, jota en uskonut pystyväni tekemään. Olen ylpeä itsestäni, mutta samaan aikaan sisälläni hiljalleen kytevä perfektionisti ei voi vaieta: teksti oli liian hajanainen, liian epäselvä, en sanonut oikeita asioita oikeilla tavoilla, en sanonut paljon mitään.
Saamani palaute kertoo aivan toista. Olen valtavan kiitollinen kaikille ihmisille, jotka joko julkisesti tai yksityisesti tulivat kertomaan, mitä ajatuksia sanani herättivät ja mitä omia kokemuksia heillä on mielenterveysongelmiin liittyen. Palaute ja se, miten olin onnistunut herättämään ihmisissä suurenkin oloisia tunteita avasi silmäni ensinnäkin sille, miten mielettömän ihania ihmisiä ympärilläni on ja toiseksi, miten moni kärsii samoista asioista kuin minä.
Mielenterveysongelmissa on se piirre usein, että niiden kanssa tuntuu, kuin olisi täysin yksin ja kukaan ei ymmärrä. Juuri minulla masennus on maailman pahin tai ahdistukseni vaikein, kokeeko kukaan muu samaa, saatika että ymmärtäisi? Tällaisina hetkinä, kun se reippain ja iloisin ihminen tulee kertomaan sairastavansa paniikkihäiriötä tajuaa, miten helposti mielenterveysongelmat peittyvät. Tästä tulee juurikin se illuusio, että kukaan muu ei muka kokisi samaa, kun kaikki kärsivät suurimman osan päivästään hiljaisesti päänsä sisällä.
Sellainen asia, joka minua jäi vaivaamaan etten siitä hirveästi puhunut, oli kertoa millaista elämäni sitten oikein on masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön kanssa. Vaikka tietoisuus mielenterveysongelmista on lisääntynyt ja stigma pikku hiljaa hälvenee, niitä on vaikea ymmärtää jos ei itse niistä kärsi.
Helpompina kausina olen suunnilleen vain laiska versio itsestäni, viitseliäisyyteni hoitaa kotiaskareita ja tehdä ruokaa on suunnilleen normaali, eli jaksan niitä tehdä, enkä väsy juurikaan sen enempää niiden tekemisestä kuin terveet ihmiset. Herääminen on helppoa ja saan iloa monista asioista, en ahdistu pienestä ainakaan niin helposti ja julkisilla paikoilla kulkeminen ei tunnu sen erikoisemmalta kuin sen pitäisikään. Saatan saada yksittäisiä ahdistuneisuuskohtauksia erityisesti julkisissa liikennevälineissä tai kaupoissa, mutta muuten selviän ja tunnen toivoa tulevasta. Oloni ei ole terve, mutta elämä ei tunnu pelkältä taistelultakaan.
Huonommat kaudet ovat, noh, aivan eri maata. Sille ei ole mitään selkeää syytä, milloin huonompi kausi tulee, yhtäkkiä vain huomaa olevansa taas huonolla tuulella ja järkyttävän väsynyt koko ajan. Masennus aiheuttaa silloin suunnatonta välinpitämättömyyttä itseä ja tehtäviä asioita kohtaan, jolloin kotiaskareet saattavat jäädä pitkiksikin ajoiksi tekemättä. Saan iloa hyvin harvoista ja valikoiduista asioista ja hyvin vähän, musiikkikin toimii enemmän tunteiden purkuterapiana ja herättää valtavia tunneryöppyjä milloin itkun, milloin huudon kera. Ajatus ei kulje ja tuntuu, kuin silmieni edessä olisi verho, jota ei saa vedettyä pois. Keskittyminen on vaikeaa ja se turhauttaa.
Ahdistuneisuus on huonoina kausina aivan kamalaa. Julkisilla kulkuneuvoilla säännöllisesti kulkevana ja kaupassa käyvänä ihmisenä toivoisin, että teleportaatio olisi keksitty näinä hetkinä. Toisaalta viihdyn myös kaupassa ja mielestäni on kivaa ihan vain katsella, mitä kaikkea siellä myydään, mutta samalla ison, loisteputkilla valaistun, ihmisillä kyllästetyn tilan tiedostaminen on maailman hirvein asia. Samoin kuin julkisissa kulkuneuvoissa, kaupassa tunnen oloni todella näkyväksi ja vialliseksi, kuin kaikki tietäisivät kuka olen ja mitä sairastan. Silloin kun kyseinen olotila valtaa mielen, mukaan tulee myös sietämätön epätodellisuuden tunne; silloin tunnen kehoni vieraaksi, muut ihmiset ovat vain mielikuvitukseni tuotetta ja ketään muuta ei ole oikeasti olemassa, ympäristö tuntuu lavasteista tehdyltä.
Tietenkään, sillä ei ole mitään väliä, vaikka tuntemattomat ihmiset tietäisivät minulla olevan mielenterveysongelmia. Suurimpina ahdistuneisuuden hetkinä vain tuntuu, että ihmiset pitävät minua outona ja näkevät metrien päästä, että minua ahdistaa. Samalla tavalla minulla on ollut niin kauan kuin muistan seuraava irrationaalinen pelko: jos menen paikkaan, jossa yleensä on paljon ihmisiä (kouluruokala, kaupungin keskusta, ruokakauppa ym.) ja siellä ei olekaan juuri ihmisiä, ajattelen ihmisten menneen minua pakoon tai piiloon jotta tuntisin olevani mahdollisimman yksin tai väärässä paikassa.
Niin.
Tuosta kuvasta sen verran, että maalasin sen tämän vuoden tammikuussa yrityksenä kuvata, miltä epätodellisuus tuntuu; silmäni eivät tunnu olevan oikeassa paikassa, vaan ikään kuin tarkastelisin maailmaa toisten, "väärien" silmien läpi. Muistan lukiossa luulleeni, että minulla oli näössä vikaa kun maailma näytti todella oudolta, lasin takana olevalta (tai no, onhan mulla silmälasit että kyllähän sitä maailmaa tulee lasin takaa tarkasteltua). Sittemmin kuvataiteellisuuteni on kuihtunut kun en osaa kuvastaa sitä, miltä minusta tuntuu.
lopuksi
Sain edellisestä kirjoituksestani jo aivan valtavasti viestejä ja yhteydenottoja, ja yllä kuvatun tilanteeni takia aivoissani takkuaa todella paljon, enkä osaa tai pysty välttämättä vastaamaan kaikille sillä pieteetillä kuin haluaisin. Tietäkää kuitenkin, kaikki te ihanat ihmiset, että olen huomannut viestinne ja olen kiitollinen jokaisesta teistä, vaikken osaisi sitä muuten kuin ajatuksen tasolla välittää. Yritän selvittää omaa päätäni nyt niin, että pystyisin tapaamaan kaikkia teitä edes jotenkin kahden kesken, kaikkien kanssa olisi niin paljon puhuttavaa! Monet teistä onneksi käsittivät, että olen jokseenkin ylikuormittunut ja mennee aikaa, että saan kaiken taas järjestettyä niin pääni sisällä kuin muutenkin.
Kiitos kun olette.
